Pisin koskaan juoksemani lenkki on ollut 23 kilometriä pitkä. Syksyllä aion juosta 42 kilometriä.
Yli parikymmentä kilometriä olen juossut yhteensä puolisen tusinaa kertaa, kahdesti puolimaratonin kisana.
Miksi ylipäätään pitää juosta pitkään ja miten aion tuplata juoksemani matkat?
Kovin ovat kliseisiä perustelut
Maratonjuoksun houkutus piilee tietysti itsensä ylittämisessä ja kevyessä fomossa. Nopeudessa ja nopeuskestävyydessä, esimerkiksi 5 tai 10 kilometrin skabassa, omat rajat tulevat melko pian vastaan, vaikka niitä pystyisi harjoittelulla jonkin verran kiskomaan ylöspäin vielä näin yli 40-vuotiaana. Siellä voi siis ylittää itsensä nopeudessa.
Toinen itsensä ylittämisen ulottuvuus löytyy tietenkin juostusta matkasta. En ole koskaan näitä rajoja tosissani koetellut, mutta juoksua harrastaessa kysymys luonnollisesti pyöriii päässä toisinaan. Voisinko jatkaa tästä vielä 10 kilometriä? Miltä tuntuisi jatkaa vielä 20 kilometriä? Olisiko minusta ultrajuoksijaksi? Ja niin edelleen.
Ja luonnollisesti maratonjuoksu on perin trendikästä tällä hetkellä. Osana yleistä terveys- ja kuntoiluinnostusta juoksijoita on jokaisen niemen notkelmassa bloggaajista yritysjohtajiin ja ex-laulajista ex-huippu-urheilijoihin. Hankala on välttää ajatusta, että jos kerta nuokin, niin miksen minä.
Missä omat rajat menevät?
Muistan kun kokeilin juosta puolimaratonin matkaa muutama vuosi sitten treenimielessä Tartossa, kun sisuunnuin jonkun puolitutun Facebook-leuhkimisesta. En ole täysin vakuuttunut, että pääsen moisen matkan maaliin asti, mutta polvisärkyisenä ja korisshortsien hiertämisestä kärsien juoksin 21 kilometriä.
Sittemmin olen suunnilleen tuota matkaa hinkannut muutamia kertoja, mutta reilusti enempää en ole koskaan kokeillut eikä ole itse asiassa edes käynyt mielessä, että kokeilisin. Reilusti yli 20 kilometrin menevät lenkit vievät tuhottomasti aikaa ja niiden jälkeen varmaan keräilisin kamppeitani puoli päivää, mikä ei ole kovin perheystävällistä toimintaa.
Missä rajat menevät -kysymykseen vastaus on siis, etten tiedä. Tietenkin rajat liikkuvat ja hyvällä valmistautumisella (henkinen & ravitsemuksellinen & hiertämyksellinen) juoksisin varmaankin maratonin maaliin vaikka ensi viikonloppuna. Vaan enpä ole varma.
Siitä olen varma, että tämän sunnuntain kuosissa 42 kilometriä olisi jäänyt saavuttamatta. Siitä kohta lisää.
Alustava maratonsuunnitelma
Aion siis juosta Espoon Rantamaratonin 20.9. klo 11.00 alkaen. Aikaa tapahtumaan on siis puoli vuotta, ja koetan valmistautua omaan leväperäiseen, mutta jääräpäiseen tyyliini jotensakin hyvin.
Kunhan koripallokausi on ohi muutaman viikon kuluttua, aion tökkäistä Polarin sovelluksesta automaattisen harjoitusohjelman päälle. Se suosittelee minulle ohjelman aloitushetkestä maratonin alkuun asti. Mitä olen suunnitelmia etukäteen katsellut, juoksuja on noin kolme kappaletta viikossa ja pisimmät pitkät juoksut ovat noin kahden ja puolen tunnin mittaisia, mutta lenkille pääsisi parhaimmillaan viitenä päivänä viikossa.
En kyllä aio noin hulluna ravata, vaan kenties korvaan intervalleja koristreenillä ja jotain keskipitkiä juoksuja pyöräilyllä, ehkäpä työmatkoilla. Ja osan juoksuista jätän vain tekemättä.
Toki kilometrejä täytyy kerätä ja jaloilla olemiseen tottua, mutta tuo vaikuttaa hieman liioittelulta.
Mikä hiertää?
Luonnollisesti kilometrit 25-42 epäilyttävät, koska niistä ei ole muuta kokemusta kuin Youtube-tyyppien muistelot. Miltä se tuntuu, jos seinä tulee vastaan tai juoksu pitää siirtää entistä vahvemmin fysiikan puolelta psyykkiselle? Mitä psyykkiseltä puoleltani edes löytyy?
Aiemmissa juoksutapahtumissa olen aina mielestäni onnistunut ja kestän hyvin väsymystä ja korkeita sykkeitä, mutta entäs kipua ja kärsimystä? Krampit myös kiinnostelevat, koska omat kramppini ovat aina olleet melko halvaannuttavia kokemuksia eivätkä sellaisia vähän nipistää -rupsuja.
Pitääkö nivuset hinkata täyteen vaseliinia? Syödäkö ja juodako liikaa vai liian vähän?
Näihin kysymyksiin pitää kaivella vastauksia seuraavan puolen vuoden aikana.
Päivän lenkki: Klassinen sunnuntain pitkä tuntui melko hirveältä
Jos maratonia ajatellaan, tämä oli aika kauhistuttava kokemus. Juoksu ei tuntunut missään vaiheessa erityisen hyvältä, syke sinkoili sinne tänne ilman järkevää syytä, polvi kipeytyi ja mikä pahinta - kengät tuntuivat jalassa aika pahalta.
Kenkäprobleema on kenties akuutein, koska jalassa olivat melko uudet popot - Mizuno Wave Rider 27:t - joiden sisäänajoa olen aloittamassa juuri tulevia juoksutapahtumia varten. Edelliset Mizunot ovat olleet parhaat kengät ikuna, mutta nyt ei yhteistä säveltä meinaa löytyä.
Jalat kipeytyvät ulkosyrjältä ja istuvuuden kanssakin on vähän niin & näin. Ei todellakaan tekisi mieli hankkia uusia kenkiä tai juosta enää kisoja vanhoilla monoilla. Täytynee jatkaa sisäänajoa ja pelätä pahinta.
Lenkille oli hankala pukeutua, koska lämpöä oli vain muutama aste, mutta toisaalta aurinko räkötti ja auringossa oli perin lämmintä. Juoksin lopulta lyhyissä housuissa ja ohuessa takissa. Käsiä paleli, mutta muuten vaatetus oli onnistunut. Oli muuten ensimmäinen lenkki sortseissa sitten... tapaninpäivän. Voi ilmastonmuutosta.
Joku ihme juoksussa vain pyki. Kiersin Vanhankaupunginlahden, joka on reittinä varsin mukava. Vauhti oli ehkä hitusen nopeampi kuin olisi pitänyt olla matkasta nauttimiseen, mutta keväinen varsa niityllä ja niin edelleen.
Varsa Kalasatamassa takanaan Vanhankaupunginlahti
Kaiken kaikkiaan hankala hölkkä, mutta sentään oli aurinkoa, muuttolintuja, lintubongareita, saunojia Sompasaunalla ja onnistunut kotiutuminen.
Hankaluuksista huolimatta pitkiä lenkkejä tarvitaan, jos maratonista aion selvitä kunnialla.
Sää: Perfetto, aurinkoa ja +5
Korvissa: Harkitsevaisen kulkijan matkaopas takamaille, Uuden jutun pari artikkelia sekä lopussa mieltä ylentävää rock 'n' rollia.