Kisaraportti: Uusi kympin ennätys ja melkein palkintopallille (!!!)

Kun ilmoittauduin kympin kisaan heinäkuun helteillä kesken helleaallon ja nahkean harjoitteluvaiheen, toivoin kisaonnistumisesta puhtia maratontreenauksen loppurutistukseen. Toisaalta murehdin sitä, että mokaan maratonini kisaamalla neljä viikkoa ennen h-hetkeä. Puhtia tuli rutkasti, mokasta on varhaista sanoa vielä mitään!

Juoksin siis eilen Aurinkolahden Rantakympin Vuosaaressa tavoitteenani pistää viisi vuotta vanhan kympin ennätys uusiksi. Valmistauduin kisaan keventelemällä harjoittelua edeltävällä viikolla. Sunnuntaina juoksin 75 minuuttia maratonvauhtia, mutta maanantaina, tiistaina ja torstaina juoksin vain kevyitä lenkkejä. Viikon suunnittelussa auttoi muuten ChatGPT, jonka käytöstä harjoittelun tukena kirjoitin hiljattain.

Startti oli kello 12:30, mutta numeroiden jako loppui jo varttia vailla 12, joten fillaroin paikalle yhdentoista maissa.

Lähtötunnelmia

Aurinkolahden juoksutapahtuma järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa ja järjestävä taho oli Jälkipoltto Oy, joka tarjoaa jonkinmoisia kuntoilu- ja treenauspalveluita yrityksille ja yksityisille.

Kävin nappaamassa numeron ja siirryin vaihtamaan kenkiä kanavan rantaan. Paikalla oli menossa järjestävän tahon alkulämppä ja porrastreeni, jonka itse skippasin.

Kanavoin kanavatunnelmaa ennen starttia

Sitten vuorossa olikin ikuisuusongelma: lämmittelyä varten reppu pitää laittaa säilytykseen. Mutta samalla sinne menee myös juomapullo. Mistä saada viimeinen kriittinen veskulaus ennen lähtöä?

En ratkaissut tätä visaista pulmaa järkevästi, vaan hölköttelin pari lämmittelykierrosta pikku pyrähdysten kera ja kävin varustesäilytyksessä ottamassa hörpyn vettä.

Tapahtumajärjestäjien hyvin ystävälliset tyypit suosittelivat ehdottomasti alkutilaisuutta puolelta päivin Aurinkolahden rannalla. Ensi ilmoitettiin arvonnan voittajia (siivousetti meni sivu suun!) ja sitten oli hengenkohotusräppialkuvoimistelu.

Ensin ajattelin osallistua, mutta alkulämmittely oli sellaista pikatanssihuitomista, että koin olevani keskellä Flashdance-musikaalin koe-esiintymistä. Tanssin kuin Kanki-Kaikkonen, joten poistuin vähin äänin paikalta ja menin juoksemaan rantapromenadia.

Paitsi että alkuverryttelyssä olisi kaivannut latinalaista rasvalantiota, en tapaa innostua "sinä olet ihana ja paras ja pystyt tähän" -tsemppauksesta, jota tapahtuman viboissa leijaili. Ymmärrettävästi iso osa ryhmätreenauksen suosiosta syntyy juuri siitä, että kannustetaan, tuetaan ja psyykataan. Se on tietenkin hienoa ja upeaa, jos tämä saa ihmiset liikkeelle. Minä tiedän olevani upea, joten tsemppaus menee vähän harakoille.

Liu'uin pois paikalta pian tämän jälkeen

Liikkeelle nyt jo!

Lähtöviivalla zuumailin kilpailuhenkisenä tollona, ketä lähtisin peesaamaan. Osallistujia oli kuulemma noin 170, mutta lopputuloksien mukaan kolmisenkymmentä teki oharit tai jätti leikin kesken. Varsinaisia urheilu-uroita näytti olevan vähänlaisesti: pari nuorta oriita ja pari viisikymppistä toimitusjohtajatyyppistä vauhtiveikkoa. Hivuttauduin tämän väen tuntumaan.

Ennen lähtöpaukkua kaiuttimista pauhasi muuten Tomppa Jonesin vanha hitti, joka on tällä videolla ainoassa oikeassa kontekstissaan.

Lähdössä kovinta vauhtia säntäsi matkaan juuri epäilemäni jengi sekä muutama naisjuoksija. Painuin perään. Olin tukehtua tuoreeseen soittolistaani, kun tajusin, että tässä porukassa pysymällä olisin selvästi kisan kymmenen parhaan joukossa. Ei kai nyt sentään.

Olin asettanut tavoitteekseni juosta 10 kilometriä alle 45 minuutin, joka vaatisi siis alle 4:30:n kilometrivauhtia. Ainoa kunnollinen vertailuaika on viiden kilometrin ennätykseni vuoden takaa, joka on 22:08. Pikkaisen sokkona - varsinkin kun reitistä tiesin melko vähän etukäteen - lähdin siis juoksemaan kovaa.

Reittiä olin vakoillut etukäteen sen verran, että tiesin alkuun tulevan hiekkatiepätkän Uutelassa, mitä seuraisi todennäköisesti rankkaa kihnuttamista metroraiteiden vartta länteen. Toiseksi viimeinen kolmannes olisi Ramsinniemen metsissä, jossa tiesin mäkiä piileskelevän, ennen merenrannan tasaista loppua.

Oliko tämä maastojuoksukisa?

Sankarimme paahtoi siis metsään Aurinkolahden rannasta muutaman muun nopeahkon juoksijan kanssa. Reitti otti heti alussa luulot pois pienellä napakalla nousulla, ja osuipa väliin vähän Juurikko & Kivikkoa sekä tiukka maastokäännös. Yhden kuusenoksankin sain nassuuni.

Vaikeimmat paikat olivat kuitenkin pian ohitettu, ja juoksu alkoi kääntyä takaisin kohti Vuosaaren keskustaa. Ohitin alussa peesaamani naisen ja miesjuoksijan, jotka olivat lähteneet liian kovaa. Kolmen kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut aika tarkasti 13:30 eli juuri kuten pitikin.

Kuten arvelinkin, tästä alkoi erittäin puuduttava osa reittiä, jossa juostiin raiteiden vartta Vuosaaren halki kohti Puotilaa. Viivasuora reitti tarkoitti yli- ja alikulkuja eli pitkiä loivia nousuja. Dieselkoneeni puksutti kuitenkin luotettavasti ja ohitin vielä yhden juoksijan.

Viiden kilometrin kohdalla oltiin kenties reitin korkeimmalla paikalla ja vitosen aika osui hitusen alle 23 minuuttiin. (Reitillä ei mitattu virallisia väliaikoja.) Samalla huomasin olevani täysin yksin - edessä vilahti kaukana pari värikästä paitaa, mutta takana ei puuskuttanut enää ketään.

Pusikosta piitsille

Nyt jäljellä oli seuraava metsäpätkä Ramsinniemen ulkoreiteillä, joilla olen muutaman kerran juoksennellut ja fillaroinut. Sielläkin oli tiedossa mäkiä, ja niiden arvioin etukäteen olevan juoksun ikävimmät.

Oikeassa olin. Laskeuduin melkein meren rantaan ja sieltä sahaten ylös-alas läpi metsän kohti Aurinkolahtea. Stravassa näkyy kaksi melkoista piikkiä korkeuseroissa juuri tässä kohden.

Tähän asti juoksu oli rullannut kokonaisuudessaan hallitusti: jalat toimivat ja henki kulki kuten pitikin. Mutta pitää sanoa, että kun kilometrimerkki 8 alkoi oli käsillä, Olli veteli jo aika hapoilla. Fiilistä heikensi myös se, että reittimerkintöjä oli kiinnitetty puihin hieman säästellen tällä osiolla. Taisin juosta pahimmillaan 700-800 metriä näkemättä yhtään merkkiä. Ja joku kartio oli kaatunut (kaadettu) kriittisessä paikassa. Mieleen juolahti: olenko eksynyt?

Maailman lyhyin cliffhanger: en ollut. Ja vaikka aivosumu jo haittasi, ymmärsin kaartuvani kohti viimeistä pätkää, joka kulki rantapromenadia kohti maalia. Nyt näin edessäni myös pari kilpakumppania, jotka painelivat kohti maalia peräkanaa. Toverit tulivat muuten maaliin rinta rinnan, josta löytyy erittäin hieno kuva täältä. (Itse en tainnut osua yhteenkään kunnon fotoon.)

Blurin woohoo-kipale Song 2 sijoittui taktisesti soittolistani loppupäähän, ja kun se päättyi, matkaa oli jäljellä joitain satoja metrejä. Nappasin napit korvista, koska halusin kuulla yleisömeren mylvivän, ja pinnistin loppuun. Ihmisiä tosiaan oli paikalla maalialueella ja kannustusta tuli, mikä oli mahtavaa. Vielä mahtavampaa oli kuulla kaiuttimista, että saavuin maaliin kisan neljäntenä. Tiesin olevani hyvällä sijalla, mutta että neljäs?

Ja aika: tiesin pitkin matkaa, että 45:00-tavoiteajan kanssa menee tiukille. Oma Polarini pysähtyi aikaan 44:58 ja virallisissa tuloksissa aikani oli 44:52. Eli 45 minuutin alittui!

(Discailmer: Oma GPS-laitteeni mittasi matkaksi 9,9 km. Reitti oli virallisesti mitattu ja todennäköisesti oikean mittainen, mutta parissa paikassa saatoin oikaista muutaman metrin, kun ei ollut aivan selvää, pitikö juosta kävelytietä, hiekkatietä vai voiko jo siirtyä autotielle. SAA LÄHETTÄÄ PROTESTIN LIITTOON)

Pienet analyysshit

Vaikka olin supertyytyväinen sijoitukseen, paikalla ei ollut hirveän paljon vauhtiurheilijoita. Kyseessä olikin enemmän kunto- kuin juoksutapahtuma. Erityisesti juoksijakuntaa verotti samana päivänä juostu Helsinki Marathon, jossa oli viljalti 45 minuutin alittajia, kun Vuosaaresta niitä löytyi neljä kappaletta.

Omalla ajallani olisin ylittänyt Helsinki Marathonin kympillä maalin sijalla 82, jos oletetaan, että saman ajan kellottaneet 45 minuutin jänikset olisivat kohteliaisuudesta antaneet minun tulla ensin maaliin. Toki Vuokin reitti oli hieman rankempi mutkitteluineen ja mäkineen, joten sanotaan karkeasti, että tässä kunnossa olisin ollut noin 75:s. Ei paha sekään, jos Helsinki Marathonin kympillä maaliviivan ylitti reilut 850 juoksijaa.

Ajasta ei ole mitään mussuttamista. Lähdin hakemaan 45 minuutin aikaa ja sen sain. Pikkaisen jossittelin tuoreeltaan sitä, olisiko kovempi alkuvauhti auttanut pääsemään hopea- ja pronssimitalistien kyytiin ja peesiin, mutta sällit ravasivat kuitenkin 43:30 eli kyyti olisi ollut jäisen kylmää ja katkeaminen hyvin luultavaa.

Erityisen iloinen olen siitä, että tein ajan soolojuoksuna, koska olen yleensä aivan paska pysymään halutussa vauhdissa. Ja sekin oli kiva huomata, että pystyin rypistämään viimeisen kilometrin 4:10 eli vauhdin jako ei mennyt lainkaan puihin. Pikku ilon aihe oli myös kadenssi, joka oli 89 - tsäbäkämpi kuin vaikka edellisessä vitosen kisassa keväällä.

Syke nousi pikavauhtia 160:n rajoille, ja maksimissaan 168:aan, kun virallinen maksimisykkeeni on 171. Kellotin melkein 23 minuuttia maksimikestävyysalueella ja 20 minuuttia threshold-alueella. Ei paha, sanoisi Uotisen Jorma.

Loppufiilistelyt

Maaliviivalla keräsin keuhkoni kappaleet kivetykseltä (ensiavun Aleksi näytti oikeasti huolestuneelta äärelläni) ja järjestäjiltä hemmottelukassin, josta löytyi banskua, patukkaa, juomasekoitusjauheita sekä energiajuoma, jota en juonut, koska sydärivaara. Vettä jäin kaipaamaan maalissa.

Palloilin hetken maalialueella ja koin pettymyksen tunteita, kun vain top kolmea huomioitiin kukkasilla ja valokuvauksella. Ei mitään huomiota minulle, yhyy. Tämä tunne tuskin toistuu tulevissa juoksutapahtumissa - eikä siksi, että olisin vastedes aina palkintopallilla. Aplodeerasin maaliintulijoita ja vaihdoin pari sanaa tapahtuman järjestäneen yrityksen pomon kanssa.

Tulisinko uudelleen Aurinkolahden Rantakympille, joka järjestetään toista kertaa 2026? Sanoisin että onhan se mahdollista, mutta isommassa vauhtihirmujen porukassa voisi olla mukavampi kiitää ja kilpailla. Esimerkiksi Haaga Runissa kovaa menijöitä on yleensä löytynyt enemmän kuin neljä. Mutta en välttelekään Aurinkolahtea, jos ensi kaudella on kympin mentävä rako elokuussa. Iso hatunnosto tapahtuman järjestäjillä. Näille tsemppaaville matalan kynnyksen lähiötapahtumille on varmasti paikkansa.

Ja lopulta... osallistuin myös onnenpyörä-arvontaan, koska siellä näytti olevan mahdollisuus voittaa paketti Juhla Mokkaa. Menin ruskeasta kullasta millillä ohi, ja luulin osuneeni rosvosektoriin, kun sektorissa luki "Solmu". Kyseessä oli kuitenkin lahjakortti Olutravintola Solmuun, josta sain lunastaa hanajuoman. Sinne!

Eipä jaeta Björn Borgin sponsoroimassa juoksutapahtumassa puolen litran tuoppeja saksalaista olutta. Eastimpi = siistimpi! Eli kippistä vaan ja kohti maratonia neljän viikon päästä!