No nyt kisakausi on oikeasti avattu ja erityisten sääolojen kirous leijuu yhä ylläni. Mutta kuten ennenkin: ei se oikeasti haitannut.
Seuraa kisaraportti Rõugen maastojouksukisasta 24.6.2025!
Millainen kisa on kyseessä ja miksi lähdin mukaan?
Rõuge Maastikujooks kuuluu Võrumaan juoksusarjaan, jossa on kaikkiaan 12 juoksutapahtumaa Võrun maakunnassa. Võrun maakunta on Viron kaakkoisin kulma, jossa puhutaan hienoa võrun kieltä ja joka on maaston muodoiltaan kumpuileva verrattuna muuten flättiin Eestimaahan. Alueelta löytyy muun muassa Viron korkein huippu eli eeppinen Suur Munamägi, joka huojuu 317 metriä merenpinnan yläpuolella.
Rõuge puolestaan on kunta Viron syvimmän järven rannalla ja sieltä löytyy myös kaunis Ööbikuorg eli runollisesti Satakielilaakso.
Tuota laaksoa juoksukisassa oli tarkoitus kaahata ylös-alas pää kolmantena jalkana. Reitin pituuden oli määrä olla 9,2 kilometriä. Tiesin etukäteen, että korkeuseroa löytyy rapsakasti, ja etukäteisvakoilun perusteella aivan huiputkin pystyivät painelemaan noin 4:15:n vauhtia. Se tarkoitti siis haastavaa polkumaastoa.
Ilmoittauduin kisaan, koska se osui sopivasti kesälomareissuumme, joka suuntautuu Etelä-Viroon joka kesä. Tämä oli nyt neljäs Virossa vetämäni juoksu, aiemmista olen maininnut lyhyesti tässä kirjoituksessa.
Olen tykästynyt kovasti Viron pieniin juoksutapahtumiin, koska ne on hyvin järjestetty, reitit ovat mukavia eikä hinta todellakaan päätä huimaa. Miltä kuulostaisi 7 euron osallistumismaksu? Lisäksi reilun yhdeksän kilometrin matka tuntui myös sopivalta kauden tavoitteisiin nähden.
Ei sul mittä tekosyitä olis?
Kesäsäistä on vatkattu jokaisessa kahvipöydässä kesäkuun alusta lähtien ja sama pätee miksijuoksen-blogiin. Virossa on ollut kovin sateista, ja pari päivää ennen kisaa verkkosivuille ilmestyi tieto, että "läpikulkemattoman mutaisuuden" vuoksi reittiä on muutettu. Matka lyheni 6,5 kilometriin.
Oletettavasti reittimuutos pätkäisi pois kolmisen kilometriä polkua, joten aivan puhtaasta pusikkojuoksusta ei ollut enää kyse. Pienimuotoinen pettymys, mutta ainakin (spoiler!) pääsin aiemmin maaliin lyhyemmän kärsimyksen jälkeen.
Ehdimme juoksutoverin kanssa paikalle vähän turhan myöhään, noin 30 minuuttia ennen starttia logististen haasteiden vuoksi. Pissalla ehti käydä ja juosta pienet alkulämmöt.
Kuten kirjoitin täällä, minua seuraa sarjakuvamainen sadepilvi aina kun pistän numeron rintaan. Niin kävi nytkin. Alkuverryttelyn aikaan Satakielilaakson ylle kiilasi ukkospilvi, ja kaikki kamppeet olivat märkiä jo ennen starttia. Ukkosen jyrähdys ja rankkasade tekivät tunnelmasta melkoista black metalia.
Varauduin jo henkisesti juoksemaan ahvenain ja särkein seassa.
Starttipyssy pamahtaa
Molemmat jalat ilmassa yhtä aikaa! Kuva noin pari kilometrin kohdalta. Credit: Raul Soome
Olin märkine kenkineni taas kerran turhan kaukana kuumasta ryhmästä, ja heti lähdön jälkeen homma meni pujotteluksi. Jouduin ohittamaan varmaan nelisenkymmentä ihmistä ennen kuin pääsin voimaini tuntoon sopivaan vauhtiin. Reitti alkoi asfaltilla ja mukavassa alamäessä päästelin ensimmäiset kilometrit 4:28 ja 4:15.
Jalassa olleet Niken maastojuoksukengät eivät ole koskaan lentäneet moista vauhtia. Juoksu tuntui ihmeellisen hyvältä. Kisakiima on ihme.
Totuus valkenee mudan keskellä
Reitti ei tosiaan ollut varsinaista maastojuoksua ensimmäiset 2,5 kilometriä, mutta sitten tilanne vakavoitui. Painuimme kauniille poluille, jotka kiemurtelivat laaksossa. Pientä puroa, lehtipuita, ah salojen, lehtojen vehreys ja lintujen laulu.
Oikeasti rekisteröin muutaman kauniin salon & lehdon ennen kuin aivosumu vei huomion ympäristöstä. Katseen piti muutenkin olla tarkasti polussa, joka oli kyllä melko kivetön, mutta hyvin mutainen.
Varsinaista mudassa kylpemistä ei tarjoiltu, jos pysyi jaloillaan. Pari-kolme paikkaa tarjosivat mutakylpyä eli isompia etenemisen esteitä, ja kerran kävin nilkkaa myöten vedessä. Liukasta oli kuitenkin hyvin monessa kohdin, mikä hidasti nousuja ja pidensi jarrutusmatkoja laskuissa. Juoksukaveri käväisi pyllyllään vedettyään mutkan pitkäksi.
Nousut eivät olleet valtavan pitkiä, mutta ne olivat jyrkkiä. Nousumetrejä kertyi 118 melko lyhyen rupeman aikana, ja menin suosiolla osan kävellen, mikä on minulle melko harvinaista. Moni muukin harrasti tätä minun vauhtiryhmässäni, ja ihan lopussa kävelin parista kaverista ohi.
Aika lailla siinä main, missä syöksyttiin metsään olin päässyt oikeavauhtisen viiteryhmän peesiin. Olen juoksijana peesaaja, ja mielestäni aika hyvä roikkumaan kovassakin kyydissä. Nyt oli ehkä kuuden-seitsemän juoksijan porukka, jonka viimeiseksi kipusin siis noin 2,5 kilometrin kohdalla.
Porukka hajosi ja jäin loppupään kahden muun juoksijan kanssa välienselvittelyyn. Yhdessä erittäin limaisessa laskussa, jossa kanssakärsijät kiersivät hankalimman paikan, vedin suoraan mudan läpi riskillä, ohitin kaksi tyyppiä ja painelin eteenpäin.
Viimeisen pirullisen nousun jälkeen nousin takaisin hiekkatielle niin, että edessäni selkä oli kaukana ja takana jotain jengiä, mutta en tiennyt miten kaukana.
Hikinen loppu
Aivan viimeisen nousun menin pääasiassa kävellen "myöhästyn bussista pirulauta, mutta en halua juosta" -vauhtia. Bensa oli aika lopussa, joten alamäkiseltä vaikuttava loppu tuntui siunaukselta.
Paahtaessani hiekkatietä kuulin, miten joku lähestyy takaa kovaa huohottaen. Ohi menee, ajattelin. Ja niin menikin. Ohitseni paineli vanhempi herra, jonka selkää olin katsellut pari kilometriä aiemmin, mutta hän oli selvästi seljättänyt reitin loppuosan varsin kunniallisesti.
Sain roikuttua iskuetäisyyden päässä tästä sällistä eikä hän näyttänyt enää kiihdyttävän vauhtiaan. Sain jopa hieman huilattua viimeisillä peltopätkillä, kun maaliviiva oli jo näkyvissä. Loppukirin alkua piti lykätä aivan loppuun, koska pitkään kiriin ei missään nimessä olisi ollut voimia. Noin sadan metrin rypistys reisistä vielä irtosi, ja sillä poimin sijan 60, kun juoksijoita oli yhteensä 180.
Paikalla ollut kuuluttaja huomioi eksoottisen vieraan pohjoisesta naapurimaasta toivottamalla minut maaliin suomeksi. Aivosumuissani en kyllä muista, mitä tarkalleen sanoi.
Omassa ikäluokassani M40 eli ns. keski-iän kriisi -ikäryhmässä olin 12/18, mikä on aavistuksen cringe kuten veljenpoikani sanoisi. Ja tietenkin herrasmies, jonka ohitin maalisuoralla juoksi M50-sarjassa ja valitteli olevansa antibioottikuurilla ja rapakunnossa.
Reissussa kului aikaa 32:23 ja keskimääräinen vauhti oli 5:02/km. Jos reitti olisi kulkenut valtaosan ajasta maastossa, vauhti olisi painunut jonnekin 5:30:n tienoille luulen ma.
Mutaista oli
Maaliviivan jälkeiset tarjoilut
Osan mielestä tärkeintä kisoissa ovat hyvät tarjoilut maalissa, osan mielestä se on toiseksi tärkeintä.
Nyt sain: - banaanin - lähdevesipullon - "mitalin" eli käytännössä rintanapin, jossa luki "Ennen seuraavaa Võrumaan juoksusarjan osakilpailua lue yksi kirja, jonka kannen väri alkaa R-kirjaimella". Kauniisti kuviouintia harrastavat Virossa vietettävä "kirjan vuosi" ja maakunnallinen kuntourheilu.
Oikeasti pidän oheishumpuukia täysin sivuseikkana juoksutapahtumissa. Mitä amatöörimaisempi, sitä parempi.
Mitä jäi käteen ja lähtisinkö uudelleen?
(Lähes) voittajan on helppo virnuilla. Vettä satoi heti kisan jälkeen kuin saavista kaatamalla.
Puuduttavan harjoittelun ohessa kisajuoksu tuntui aivan mielettömän kivalta. Ei tarvinnut totella typerää kelloa ja sai kisata samantasoisia köpöttelijöitä vastaan. Oma juoksu kulki ihan mukavasti ja reitillä oli mukavasti vaihtelua.
Maastojuoksusta ei pysty päättelemään ihmeitä maratonaikaa tai muuta numeraalista ajatellen, mutta väliäkö hällä. Ainakin jaksoin reilut puoli tuntia paahtaa sykkeillä, jotka huitelivat keskimäärin 162:ssa.
Päällimmäisenä käteen jäi todella mukava kisakokemus sekä miellyttävän minimalistiset maaliviivan tarjoilut.
Lähtisin todellakin uudelleen samaan kisaan, koska kiinnostaisi nähdä, millainen koko 9,2 kilometrin reitti olisi.
Tärkeät tilastot
Täältä voi tarkastella juoksun tilastoja.
Ensi kertaan!