Kisaraportti: Maraton ei mennyt ihan suunnitellusti sekä visiitti terapeutille

Keväällä alkanut maratonprojekti päättyi yhdeksän minuuttia liian myöhään lauantaina, kun ylitin maaliviivan Otaniemen urheilukentällä.

Olin juossut maratonin, mutta aika jäi reilusti tavoitteesta. Heti maratonin jälkeen olo oli kamala kramppien ja vatsavaivojen takia. Nyt, muutama päivä myöhemmin, henkinen palautuminen tuntuu olevan yhä pahasti kesken.

Siksipä tässä kirjoituksessa piipahdetaan maratonterapeutin vastaanotolla.

Kisa-aamun tunnelmat

Ponkaisin lauantaiaamuna sängystä noin neljä tuntia ennen starttia ja kävin huoltamaan itseäni kisakuntoon. Aamiaista, vaseliinikäsittelyä, talkkia jalkateriin, perusteelliset biotauot ja niin edelleen.

Aioin nimittäin olla ajoissa paikalla, koska inhoan kiirehtimistä enkä todellakaan halunnut minkään metrokatkoksen tai muun pöhköilyn estävän viivalle pääsyä.

Olinkin Otaniemessä Rantamaratonin kisa-alueella noin 1,5 tuntia ennen paukkua. Vaihdoin kisakamat päälle, vetelin viimeiset eväät (elektrolyyttijuoma, bansku, yksi geeli) ja annoin tavarat säilytykseen. Käväisin vähän hölköttelemässä, venyttelin.

Työstin päässäni henkistä valmistautumista kisaan. Ensimmäiset kymmenen kilometriä ovat lämmittelyä. Sitten pitää kestää tylsyyttä ja puksuttaa kuin dieselkone. Varsinainen kisa alkaa 30 kilometrin kohdalla. Huolehdi geeleistä suunnitelman mukaan, ota juoma jokaisella asemalla. Kuuntelin jopa rauhoittavaa musaa, jotten olisi liian adrenaliinipöhnässä kisan alussa.

Lähtöviivalla bongasin nopeasti 3:45-jänikset ja liimasin tavoitteeni heidän selkiinsä.

Maratonille lähti reilut 750 juoksijaa

Sitten matkaan

Maraton käynnistyi Otaniemen Dipolin tuntumasta, ja alkuun joukko paineli alamäkeä Keilaniemen läpi kohti Länsiväylää.

Jänisten perässä oli odotetusti paljon väkeä. Ryhmän koko vaihteli varmaan 20-40 juoksijan välillä. Vauhti tuntui alusta lähtien aika rivakalta. Kello kilautti ranteessani ensimmäisen kilometrin väliajaksi 5:02, joten ehdin nautiskella matkanteosta kokonaista viisi minuuttia ennen kuin huolestuin liian kovasta vauhdista.

Nyt olisi mukava kirjoittaa, että huoleni oli kuitenkin aiheeton, koska jänikset asettuivat nopeasti oikeaan vauhtiin eli 5:20:een. Näin ei kuitenkaan ollut. Jänöset juoksivat kyllä monta kilometriä juuri tavoitevauhtia, mutta joukossa on näin jälkikäteen katsoen todella monta kipakkaa kilometriä.

• Kilometri nro 10: 5:08

• Kilometri nro 16: 5:05

• Kilometri nro 23: 5:11

Loppuaikojen mukaan pitkäkorva oli loikkinut maratonin kolme minuuttia tavoitetta nopeammin. Jos oma tavoitteeni oli kuntoon nähden aggressiivinen, tämä ei ollut hyvä merkki.

Olin ajatellut etukäteen, että jos jänis menee liian lujaa, jättäydyn. Arvatkaapa, teinkö niin.

Sähellystä juoma-asemalla

Juomastrategiani oli hörpätä juomaa jokaisella huoltopisteellä, joita oli määrä olla 11 kappaletta. Vain vettä, koska geeleistä piti tulla kaikki tarvitsemani hiilarit ja myös suolat.

Se strategia meni kuulkaas täysin plörinäksi. Heti ensimmäisellä asemalla otin vahingossa urheilujuomaa (valitsitte sitten läpinäkyvän juoman) ja kaadoin siitä suurimman osan kaikkialle muualle kuin suuhun.

Olin kirjannut huoltopisteiden paikat ja geelihetket paperilapulle, jonka olin työntänyt bussikortin kotelon sisään talteen. Yllätyksekseni lippulappuseni ei vastannutkaan reitin varren todellisuutta. Joko 7,5:n tai 9,5:n kilometrin huoltopiste puuttui, ja minulta menivät pasmat ja geelit sekaisin.

Tämä oli järjestäjien sekoilua. Sähköpostiin tulleessa infokirjeessä puhuttiin 9 huollosta, kun verkkosivuilla lukema on yhä 11. Facebookissa joku kansalainen oli kysynyt, kumpi on oikein. Järjestäjät vastasivat, että 11!

No eipä ollut. En ollut varannut yhtään omaa juomaa mukaan.

Lisäksi kokemattomuuttani sähelsin ihan liikaa juoma-asemilla. Otin puolikkaasta mukista puolikkaan ja säntäsin eteenpäin. Yhdestä asemasta juoksin kokonaan ohi, kun muut juoksijat peittivät näkyvyyden piknik-pöytien suuntaan ja odotin niitä olevan vielä enemmän.

Kisa alkaa 30 kilometrin kohdalla

Synkät pilvet kerääntyvät tämän blogipostauksen ylle, ja vaikka oma juoksuni kulki alussa ihan kivasti, huolenaiheiden joukkoon kipusi nopeasti myös syke, joka kipusi ja kapusi liian korkealle liian varhain.

Jo seitsemän kilometrin kohdalla syke trendasi yli 152:n, joka on minulla neljännen sykealueen alaraja. Kestämätön rasitus, apuvalmentajani ChatGPT kuvaili tuota aluetta aikoinaan.

Sillä nyt kuitenkin mentiin, koska ilmeisesti aivotoimintani oli loppunut starttipistoolin paukkuun.

Juoksu oli verrattain tapahtumaköyhää koko pitkän ensimmäisen lenkin, jota juostiin nyt lopultakin Espoon rantareitillä kohti itää eikä enää Länsiväylän varrella tai Espoon asuinalueilla. Juoksin virallisten väliaikojen mukaan 14,1 kilometriä 5:15-vauhtia ja puolimaraton-ajan kellotin 1:50:41.

Koetin pysyä rauhallisena ja välttää turhaa kirmailua, jota jotkut juoksijat harrastivat esimerkiksi juoma-asemien jälkeen.

Haistelin matkalla tuulen suuntaa, ja koska kohtalainen tuuli puhalsi lännestä, arvelin että paluu keskustan suunnasta länteen Länsiväylän vartta (puuh) vastatuuleen olisi kuluttava pätkä. Olin kovin ylpeä siitä, että hinasin itseni nyt ihan jänisryhmän kintereille ja etsin kaksi järkälemäistä miestä, joiden tuulessa juoksin.

En muista tarkalleen, missä kohdin tunsin ensimmäiset kramppien kutittelut, mutta kilometrejä oli mennyt silloin ykkösellä alkava määrä. Nostradamus täällä kirjoitteli aiemmin, että pohjekrampit ovat yksi keskeisimpiä huolenaiheita komeettojen ja heinäsirkkaparvien ohella. Pohkeet alkoivat tuntua melko hapokkailta. Yritin lisätä juomista asemilla, ja otin mukaan urheilujuomaakin.

Katkeaminen tapahtui ensin pikkuhiljaa ja lopulta nopeasti. 28 ja 29 kilometrin kohdalla vauhti hiipui, pohkeet eivät pelanneet ja jäin jänisryhmästä. Kisa alkoi 30 kilometrin kohdalla kuten olin itseäni psyykannut.

Itse en tosin kisaan osallistunut, vaan juoksin nyt yksinäistä 14 kilometrin lenkkiä kropalla, joka ei halunnut osallistua.

Maaliin päästiin

Juoksu ei hajonnut heti, mutta kilometriajat hiipuivat ensin 5:30:een ja siitä hissukseen kohti kuutta minuuttia.

Koetin pitää mielen korkealla. Juokse tätä kilometriä. Ole tyytyväinen, että olet tässä 32 kilometrissä menossa. Katso, kiva merimaisema. Olli ei anna periksi (kokeilin hokea tätä mantrana).

Jossain vaiheessa puolimaratonin nopeimmat alkoivat painella ohi, ja toki myös maratoonareita lipui hissukseen ohitseni. Puolimaratonin kakkosena ohitse juoksi muuten 13-vuotias sälli, joka tuli maaliin koko kisan neljäntenä ajassa 1:16:05!

Yritin torjua matematiikkaa päästäni. Jos juokset tällaista vauhtia, ja jäljellä on näin monta kilometriä, jäät tavoiteajastasi näin monta minuuttia. Sanoin jossain vaiheessa jopa ääneen itselleni: Älä ajattele loppuaikaa.

Länsiväylällä krampit pahenivat - ne eivät olleet murskaavia ja täysin pysäyttäviä isoihin lihaksiin osuvia kuten pahimmissa skenaarioissa pelkäsin - ja samalla alkoi öklöttää. Geelit eivät kenties imeytyneet tai vatsa oli muuten vaan sekaisin. Kerran ajattelin oikeasti laattaavani, mutta ei se ihan lähellä ollut.

Mieli kynsi perin matalalla, kun kaarsin Keilaniemen tornien viertä kohti Otaniemeä. Siinä kohti pohkeet olivat jo koivuhalkoja, joita raahasin mukanani ja otin jopa muutaman kävelyaskeleen. Se oli melkeinpä kauheampaa kuin juoksu - ja hitaampaa - joten konkkelehdin eteenpäin. Aloin jo vähän katsella taaksepäin, josko neljän tunnin jänikset lakeijoineen näkyisivät horisontissa.

Viimeiset sadat metrit juoksin oikea pohje täysin krampissa. Maalisuoralla juoksin ihan tönköllä jalalla.

Vilkutin kannustamaan tulleelle perheelleni. Tai ainakin luulen vilkuttaneeni.

Beep

Olin juossut maratonin. Loppuaikani oli 3:53:55.

En voi hyvin

Ei helpotusta maalissa

Maalissa tunsin oloni hirveäksi ja jalkani olivat kipukapulat. Ihana perheeni kehui, kannusti, tuki ja rohkaisi. Minä olin... pettynyt.

Yleensä juoksun jälkeen tuntee ainakin jonkinlaista onnea ja euforiaa. Jos ei muuten, niin siitä, ettei tarvitse enää juosta. Nyt sitäkään ei tullut, kun olo oli niin huono.

Minun piti hilautua vähän kauemmas isosta väkijoukosta ja lapsistani, etten laattaisi kenenkään päälle. En lopulta yrjönnyt, ja sain itseni hissukseen sellaiseen kuosiin, että pääsin hiivattiin Otaniemestä. Hymyilevät poseerauskuvat jäivät ottamatta.

Tämmöisen poimin mukaan

Terapeutin soffalla

Pehmeän valon täyttämä, helmenvalkoisella maalattu huone. Seinillä diplomeja ja taidegrafiikaa. Nahkadivaani, jolla pötköttää mies. Parrakas empaattisen oloinen kuusikymppinen mies astuu sisään.

Ja huomenta. Olet tullut laillistetun maratonterapeutin vastaanotolle puhumaan pettymyksen tunteista, joita olet kokenut juoksutapahtuman jälkeen. Perusterve, keski-ikäinen toimihenkilö. Ja jäit 9 minuuttia tavoiteajastasi maratonilla? Oliko näin?

No, 8 minuuttia ja 55 sekuntia.

Aivan, aivan. Tuntuuko sohva mukavalta? Siinä on nenäliinoja vieressä.

Joo, ihan kiva on. Artekkia, onko?

Ikeasta. Kerrotko millaisia tunteita olet kokenut ja miksi halusit tulla psykoterapiaan tämän asian takia.

Pettymys ja häpeä ovat olleet yllättävän voimakkaita tunteita. Mietin tekemiäni virheitä ja poljen paikallaan ajatusteni kanssa. Käyn jatkuvaa sisäistä dialogia siitä, miten naurettavaa on antaa minuuttien ja sekuntien määritellä mielialaa näin paljon. Öisin valvotuttaa, vaikka se voi kuulostaa hassulta.

Ymmärrän. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Mainitsit häpeän. Haluatko kertoa lisää?

Häpeän hölmöilyjäni kisassa. Häpeän ylimielisyyttäni. Häpeän taaperrustani.

Tein monenlaisia juttuja valmisteluissa oikein, mutta en osannut juoda riittävästi ennen kisaa ja kisan aikana. Ihan perusasioita. Sähelsin liikaa kisan aikana. Kasetti meni heti sekaisin, kun juomapisteitä olikin odotettua vähemmän.

Häpeän sitä, että lopulta käytin ihan liikaa laajan kielimallin horinoita tärkeiden päätösten tukena sen sijaan, että olisin ottanut Juoksija-lehden tai kirjastosta fiksun maratonoppaan kauniiseen käteen.

Olin ylimielinen asettaessani tavoitetta. Joku sanoisi kunnianhimoinen, mutta kyllä se oli tyhmänrohkeutta ja ylimielisyyttä. Vaikka kirjoitin sanatarkasti, että "Voi hyvin olla, että putoan kelkasta jossain 30 kilometrin jälkeen", en oikeasti uskonut siihen.

Hävettää, että asetin liian kovan tavoitteen harjoitteluuni nähden. Juoksin pisimmillään 26 kilometriä. Maalaisjärkikin sanoo, ettei se riitä.

Olin ylimielinen myös kisan aikana. Tuokin tuossa, ei varmasti jaksa loppuun asti. Mikäs papparainen se siinä yrittää.

Sain niellä pakokaasuja, kun papparaiset painoivat lopussa ohi.

Viimeiset kilometrit olivat noloa köpöttelyä. Jopa kävelin vähän. Olisin juossut takaportista maaliviivalle, jos olisin voinut.

Tuskin olet ainoa, jolle tällaista käy juoksutapahtumassa tai varsinkaan niin haastavalla matkalla kuin maraton

Tiedän. Mutta minä onnistun juoksukisoissa. Juoksen sisulla ja tyhmyydellä, ja ylitän odotukseni.

En ehkä käsittele epäonnistumisia aina kovin kypsästi, varsinkin jos ne tuntuvat minusta ilmiselviltä tai ympärilläni muut pärjäävät paremmin.

Asetan itseni viiteryhmään, jossa juostaan kovista ajoista ja petytään, jos ei mene nappiin. Harrastelijan puuhastelua ammattilaisen psyykeellä.

Mutta miten tämä on sinusta epäonnistuminen? Juoksit ensimmäisen maratonisi eikä se nyt niin pieleen mennyt. Itsehän juoksin maratondebyytilläni Lontoossa 13 kilometrin jälkeen pubiin itkemään.

Vai niin. En osaa selittää pettymyksen ja epäonnistumisen tunnetta.

Toki olin harjoitellut satoja tunteja juuri tätä tapahtumaa varten ja sitten sippasin pahasti. Vaikea siitä on iloita.

Jos miettii asiaa vähän laajemmin, elämässä on niin harvoin selvää, milloin jokin asia on mennyt juuri tavoitteen mukaisesti tai täysin pieleen. Työ- tai perhe-elämässä ei usein ole kovin selviä mittareita, jotka kertoisivat asioiden menneen hyvin tai huonosti. Ja vaikka olisi, moni muukin tekijä vaikuttaa lopputulokseen.

Jäin töissä pomon vaatimuksista. No se oli tietenkin laskutuksen Sirpan ja epärealistisen aikataulun syitä.

Koripallossa ajattelin heittää 30 pistettä ratkaisevassa ottelussa. Vastustaja sattui olemaan turhan hyvä eikä pallokaan ollut oikealla tavalla kulunut pinnasta, joten heitin 2 pistettä.

Juoksussa kaikki on hyvin simppeliä. Asetin itselleni selvän tavoitteen. Vain minä itse pystyin vaikuttamaan sen saavuttamiseen. En saavuttanut tavoitetta.

En osaa olla itselleni armollinen tässä asiassa, vaikka monessa muussa asiassa vedänkin puolivaloilla. Mystistä.

Vaikka kirjoittelen hupsua blogia, olen silti melkoinen tosikko.

Blogia? Sielläkö kerroit näistä tavoitteistasi?

Kyllä vain. Olen harrastanut itselleni epätyypillistä manifestointia eli tuonut verrreshlihalla omia tavoitteitani ja persoonaani esille.

Paitsi että olen lähtenyt vihellellen maratonille, olen tehnyt sen julkisesti.

Eipä tainnut muuten manifestointi auttaa, kun maraton pitäisi juosta. Terveisiä vaan Byrnen Rhondalle ja muille self-helppaajille!

Kärsitkö kenties heikosta itsetunnosta?

En mielestäni. Saatan jättää vaatimattoman kuvan ulospäin, mutta olen kuitenkin pohjimmiltani aika itsevarma.

Jokin jonkinlaisissa epäonnistumisissa pistää kuitenkin psyykeen tutisemaan. Ehkä tämä oli hyvä henkisen kasvun paikka.

Millainen lapsuus sinulla oli?

No nyt alkaa olla pikkaisen henkilökohtainen aihe!

Tämä on terapiaistunto. Tämän on tarkoituskin olla henkilökohtaista.

Hei! Miksi tuon diplomin lopussa lukee "Tässä diplomisi PDF-muodossa tulostusta varten. Haluatko seuraavaksi, että muotoilen laillistamishakemuksen Valviralle?"

Jaa mutta, meillä alkaakin aika olla vähissä...

Valeterapeutti! Senkin puoskari ja näätä! Minä lähden nyt!

...

Olet yhä sohvallani.

En pääse ylös, reidet ovat liian kipeät. Jos vähän pukkaat selkäpuolelta...

Päivän lenkki: Pyörälenkki syksyisessä illassa

Tämä oli 2,5 vuorokautta maratonin jälkeen. Pyöräilin 1,5 kilometriä mummopyörällä kauppaan. Meinasin törmätä S-Marketin seinään, kun jaloissa ei ollut tarpeeksi voimia jarruttamiseen.

Jalat ovat aivan sökönä, joten varmaan tässä pari päivää vielä menee ennen kuin pääsen lenkille. Onnistuminen maratonilla oli muuten se, että yhden yhtä hiertymää tai kolhua ei tullut mihinkään. Kynnet tallella ja silleen.

Syksyn juoksut alkavat olla nyt juostu. Koetan keskittyä koripalloon ja kaivaa pyörän varastosta ennen kuin on liian vilakkaa fillaroida. Jotensakin tekisi mieli juosta vielä yksi reipasvauhtinen viiden kilometrin kisa, jos vaikka 21 minuutin tuntumaan pääsisi...

Ja seuraava maraton? Katsotaan nyt. Tällä hetkellä miettisin mieluummin kunnon puolimaratonrypistystä ensi syksylle. Se nyt on kuitenkin juoksua eikä ryömimistä. Vähemmän geelien kanssa pelehtimistä.

Tai ennen uutta maratonia tarvitsisin ainakin kunnon istunnon ei-valeterapeutin kanssa.