Kävin lauantaiaamuna juoksemassa Tokoinranta Parkrunin eli tiukan viiden kilometrin rypistyksen.
Postauksen otsikossa on asteriski, koska Parkrun ei ole kisa. Siis normaaleille ihmisille. Meille tosikoille se on vakavaa hommaa, jossa tärkeintä ei ole itsensä päihittäminen vaan muiden.
Parkrun on konseptina tosi hieno. Vapaaehtoisvoimin järjestetty, ilmainen tapahtuma, johon voi vaan kävellä paikalle ja painella matkaan mitatulle radalle. Aikansa saa tilastoihin, ja tapahtumia löytyy ympäri maailmaa. Erityisen suosittuja nämä ovat ilmeisesti UK:ssa, josta iso osa osallistujia myös Tokoinrannassa näyttäisi olevan.
Tokoinranta Parkrun juostaan joka lauantai.
Mukavan kelin kirous jatkuu
Konsepti siis toimii, mutta valitettavasti menin pilaamaan tapahtuman sortseissa palelevilta lädeiltä saapumalla paikalle. Olen nimittäin ilmeisesti kirottu, koska viimeiset neljä juoksutapahtumaani on viety läpi aika hirveässä säässä.
- Navin juoksu Virossa kesällä 2024 - hirveä sade ja mudassa liukastelu
- Ensimmäinen Parkrun Tokoinrannassa elokuussa 2024 - ukkosmyrsky ja eeppinen lits-läts
- Nuuksio Night Trail syyskuussa 2024 - käytännössä sykloni
Kun saavuin kisapaikalle, vietettiin takatalven viimeisiä tunteja. Ei siis viimeistä päivää, vaan viimeisiä tunteja. Lämpötila nollassa, lunta, räntää ja vettä taivaalta sekä tuuli suoraan Itämereltä. Nyt iltapäivällä ulkona pärjää jo t-paidassa.
Itä-Helsingin Ernest Shackleton arktisen tuulen kourissa ennen lähtöä
Ajoissa paikalle, mies
Parkrunien haaste sääkirouksen lisäksi on, että lähtö on aamulla. Tokoinrannassa startti on 9:30, joka ehkä aamuihmisille sopisi hyvin, mutta minulle ei.
Kaipaisin aamulla aikaa, tuota... bioprosesseille... jotta tuntisin oloni optimaaliseksi. Puolisen tuntia myöhemmin menisi varmaan jo täydestä. Ja tietenkin selkärangattomalle on paha laittaa lauantaiaamuksi herätyskello soimaan seitsemän pintaan.
Nyt saavuin paikalle selvästi myöhässä, koska vaatekerroksia kuoriessa ja lämmitellessä jotenkin myöhästyin lähdöstä. Ehdin juosta ihan pienen lämmittelylenkin, ottaa toppatakin ja kollarin pois, hörpätä vettä, synkata kellon sekä vatuloida pikkuesineiden kanssa, kun oltiinkin jo lähtöviivalla.
Mielellään ennen lähtöä olisi pieni hiki pinnassa, kinttuja venytelty ja ihan kaikki valmista. Nyt niin ei ollut, mikä harmittaa.
LÄHTÖPAMAUS
Oikeasti ei kuulunut lähtöpamausta, vaan vapaaehtoisen lähtökiljaisu. En kuullut, koska kuuntelin nappikuulokkeista tsemppimusaa ja yritin hädissäni käynnistää harjoitusta kellossani.
Parkrunien taso sopii huikean kahden tapahtuman kokemuksella minulle hyvin, joten veikkailin, että top kympin loppupään kavereiden perään kannattaisi sännätä. Niin myös tein.
Fiksu kaveri olisi tehnyt suunnitelman ja seurannut kellosta, miten se toteutuu. Olin toki pohtinut, että juoksen alle 23 minuuttia, kun 5 kilometrin ennätykseni elokuulta oli 22:08. Tämä olisi tarkoittanut noin 4:30/km -vauhtia.
Mutta koska kämmäsin kellon käynnistyksessä, aloitin Polarin mukaan reissuni Töölönlahden pohjasta. Punaista näyttävästä GPS-paikannuksesta tuli olo, ettei vauhtilukemiin voi luottaa, joten juoksin fiilisten mukaan.
Olin myös laskelmoinut väärin sen, mistä polaaripuhuri puhaltaa. Laskeskelin, että ensimmäisestä 2,5 kilometristä valtaosa mennään vastatuuleen ja sitten helpottaa. Reitti on nimittäin edestakaisin kiekka, joka kiertää noin 3/4 Töölönlahdesta myötäpäivään ja sitten takaisin.
Tosiasiassa vastatuulipätkät tulivat vastaan vasta puolenvälin jälkeen, millä oli lievästi sanoen demoralisoiva vaikutus.
Aloitin kuitenkin kuin nuori hirvi - mikä onkin hyvä vertauskuva, koska taktisesti olin sorkkaeläimen tasolla. Reitti alkaa reippaalla kipuamisella Linnunlaulun sillalle, millä saa hyvin sykkeet ylös. Toisen kilometrin painelin peräti 4:16, mikä on lopputulosta katsoen ihan liian kovaa.
Juoksusta teki haastavan myös se, että olen huono juoksemaan yksin ja nyt ei ollut missään vaiheessa hyvää selkää, jota seurata. Takanani kyllä vaani brittejä.
Joka tapauksessa puolenvälin käännöksen kohdalla piiputin jo aika pahasti. Kurkkasin kelloa ja näin, että aikaa oli kulut 11 ja risat eli alle 23 minuutin oli hyvät mahdollisuudet, mutta salaa toivomani ennätyksen ja 22 minuutin alituksen voisin unohtaa.
Minut ohitetaan!
Olen tottunut onnistumaan juoksutapahtumissa ja ohittelemaan loppu kohden.
Nyt viimeiset kaksi kilometriä olivat melkoista kärsimystä ja niiden vauhti jäi nipin napin 4:30:n huonommalle puolelle. Varsinainen vertikaalinen via dolorosa (vai kiipesikö se Jeesuskin johonkin mäelle?) oli nousu keskustan suunnasta uudelleen Linnunlaulun sillalle.
En voi sanoa, että olisin pelännyt matkan jäävän kesken, mutta pelkäsin vauhdin suorastaan lopahtavan.
Ravasin kuitenkin Tokoinrantaan edelleen hyvällä sijoituksella eli seitsemäntenä, mutta aivan viimeisellä sadalla metrillä kaksi saari-ihmisoletettua ohitti minut. Jälkimmäinen juoksi vielä kipakan nuori ihminen -kirin, jollaiseen en todellakaan olisi pystynyt.
Sijoitus maalissa oli siis yhdeksäs, joka on itse asiassa sama kuin ensimmäisessä Parkrunissani. Aika oli virallisen mittauksen mukaan 22:27, joka jää 19 sekuntia ennätyksestäni.
Ei huono aika ollenkaan, kun ottaa huomioon, etten ole juuri nopeuskestävyyteen panostanut ja että "kausi" on vielä alkutekijöissään. Ja olihan tuossa yllä jo meriselitys poikineen. Kuten sydänkäppyrästä nähdään, aika täysillä mentiin.
Mukavasti jäi muuten tilastoihin tuo 4,99 kilometriä. En ole katkera en.
Parkrunin osa, jota en ole vielä valloittanut, on ihana yhteisöllisyys. Juoksun jälkeen pitäisi mennä yhdessä kahville. Pelottavaa. Kenties vielä joskus ylitän tämänkin Vantaanjoen.
Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavia juoksutapahtumia ei ole vielä kalenterissa, mutta pari-kolme haluaisin juosta ennen syyskuun päämatkaani. Kymppi, polkujuoksu ja miksei vaikka puolimaraton.
Huomenna kilpailenkin sitten koriskentällä.